"Ihmislapset alttarilla vierekkäin, mies ja vaimo ovat tästä eteenpäin"

Vihkikirkoksi valikoitui aika vähällä pohdinnalla nykyinen kotikirkkomme, Turun Mikaelinkirkko. Kirkko on sisältä kaunis, ulkoa komea ja urut ovat huippuluokkaa. Olemme molemmat kotoisin rauhallisista maalaispitäjistä ja suositun kirkon kesälauantain vihkiruuhka hiukan jo varausvaiheessa mietitytti. Satuimme itse näkemään edellisen ja meitä seuraavan parin hääautot ja jonkin verran vieraitakin. Hiukan hassuahan se oli, muttei silti liian. Onnessamme vilkuttelimme heillekin ja otimme vastaan onnentoivotukset. Ehkä kuitenkin suosittelisin suosituillekin kirkoille tunnin väliä vihkiajoissa. Tänä kesänä ainakin Turussa aikojen väli oli vain 45 minuuttia ja mukavampi voisi olla, jos edelliset ehtisivät jaloista pois ennen seuraavan seremonian alkua.

Kirkon sisällä tunnelma onneksi oli ihanan rauhallinen. Pappi puhui hyvin, muistimme sanoa tahtomisen lisäksi pidemmät vihkivalat, emme meinanneet malttaa olla katsomatta toisiimme, tuntui kotoisalta ja hyvältä.

Siellä sitä ollaan. Ja ihmeellisen kaunis kirkko.

Kirkossa sukulaismies lauloi upeasti Enkelin rukouksen, jonka sanoista lainasin otsikon tälle kirjoitukselle. Viimeistään tässä vaiheessa alkoivat nenäliinapaketit kirkkosalissa rapista. 

 Maailman tuulet, puhaltakaa vain. Meitä on nyt kaksi, yhdessä.

Hurraa-huutoja ja rukiinjyviä

Päivän täydellisin menopeli oli Cadillac Coupé de Ville vuodelta 1955.
Rakastuin ja aloin lähestulkoon haaveilla harrastusautosta. Onneksi joku kertoi, että saattaisi tulla aika kalliiksi moinen harrastus.

Tässä ollaan jo kotieteisessä, valmiina vastaanottamaan ensimmäisiä juhlavieraita.

Kuvat Johnny Perkka Photography

ei saa kopioida