Vintin löytöjä

Kun ostimme tämä kodin, oli alakerta asuttavassa kunnossa. Vuosien varrella moneen kertaan remontoitu, tapetoitu ja uusia tarpeita vastaavaksi muokattu. Koti on ollut alunperin kaksi erillistä asuntoa. Hellahuone, joka on nykinen keittiömme ja hellahuone + huone, jossa meillä nykyään on olohuone ja kirjastohuone. Eteisosan jakautumisesta näiden asuntojen välille emme ole ihan varmoja. Tulisija on ollut kaikissa alakerran huoneissa, mutta isomman asunnon hella on poistettu ja siinä paikalla, nykyisessä kirjastohuoneessa, on jäljellä käyttökuntoinen hormi.

Talon historia kiinnostaisi kovasti. Tiedämme aika vähän, mutta jotain sentään. Talo on ollut jossain vaiheessa ilmeisesti tätä meidän lukuunottamatta tyhjillään ja vähän kai pahuuden ja luvattomien asukkaiden vallassakin. Tässä kulmassa on ollut vuokralaisia ja ilmeisen railakasta menoa (naapuritalojen asukkaiden kertoman mukaan) täälläkin. Muutamia vuosia sitten rakennusinsinööriveljekset ostivat talon ja perustivat asunto-osakeyhtiön. Heillä oli tarkoituksena kunnostaa taloon kahdeksan asuntoa ja myydä ne valmiina. Suunnitelmat he tekivät ja hakivat ylä- ja kellarikerrosten rakennusluvat, mutta toteutus jäi ihan kesken. Taloon tehtiin heidän toimestaan ulkopuolen korjaus ja ikkunat (valitettavasti) vaihdettiin uusiin.

Ostimme asunnon veljesten äidiltä, joka tässä oli asunut oman päätyasuntonsa remontin ajan. Haaveissamme oli yläkerran rakentamisen aloittaminen hetimmiten. Aloitus viivästyi pohjasuunnitelmien muutosten ja lisäpiirustusten tekemisen vuoksi vuodella. Rakentaminen tehtiin tavallisilla menetelmillä, niinkuin alakertakin jossain vaiheessa on kunnostettu. Yläkertaan tosin valitsimme puhalletun ekovillan, kun alakerrassa eristeenä on jotain muuta. Jospa seuraavassa kodissa (sitten joskus) olisi mahdollisuus noudattaa kauttaaltaan perinnemenetelmiä.

Vintti oli tosiaan ostovaiheessa ihan pehkupohjalla. Kylmää vinttitilaa. Sieltä saimme kerätä lähinnä lautaryjää, vanhojen vinttikomeroiden runkoja ja vanhoja rakenteita polttopuuksi. Muutamia parruja säästimme, mutta suurin osa purettiin, koska ne oli kaupungin määräysten mukaan kuitenkin korvattava uusilla leimatusta materiaalista tehdyillä tukirakenteilla. Asunto sijaitsee talon kulmassa ja määräykset olivat tosi tiukat ehkä siksikin. Sittemmin tosin on selvinnyt, että rakennesuunnittelijamme taisi vähän ylireagoida ja piirtää turhankin jykevät vaatimukset, eikä rakennusvalvontatoimistossa kukaan puuttunut, kun "virhe" oli tuohon suuntaan. Ja niin, poltettavaa tavaraa tuli niin paljon, että olemme tähän astiset talvet lämmittäneet kodin lähes täysin purkutavaralla.

Pitkän sepustuksen jälkeen vintin löytöihin:

Huonekaluja vintistä ei löytynyt vanhoja keittiökaappeja luukunottamatta. Nämä siis eivät olleet mitkään ikivanhat, vaan lastulevykaapit, joille emme suurta arvoa osanneet antaa. Lastulevykaappien lisäksi löytyi yksi puinen vanha yläkaappi, joka otettiin talteen. Se on tällä hetkellä ulkovarastossa puutarhatarvikekaappina. Kertakaikkisen kaunis. Toivottavasti saan sen jossain vaiheessa sisälle.

Vintiltä lappeen alta, pehkujen seasta löytyi paksu, valtavan painava tuppeen sahattu lankku / puu. Se osoittautui tammeksi ja Teemu askarteli siitä kauniin penkin. Penkki on tällä hetkellä suunnilleen löytöpaikassaan. Jalkoiksi se sai vanhaa omenapuuta.

Vintin vanhan ikkunan verholaudan pelastin talteen. Se oli remontin aikaan monesti tiellä ja meinasi kerran joutua polttopuukuorman mukana kirveen käsittelyyn, mutta pelastui sentään. En vielä tiedä mitä siitä tekisi, vai palauttaisiko kenties entiselle paikalleen yläkerran keskimmäisen ikkunan verholaudaksi.

Hauska yllätys sattui taannoin ja yksi vintin aarre päätyi meille vähän mutkan kautta. Värkkäsime ulkovarastoon väliseinää, kun naapurin rouva tuli kysymään haluaisimmeko puulaatikon, jonka hän oli vintistämme löytänyt joskus aikanaan. Laatikko oli siinä hänen varastossaan. Kaunis. Vanha. Käytännöllinen. Rouva asui tässä meidän asunnossamme aiemmin ja hän oli suunnitellut laatikosta klapilaatikkoa. Se oli kuitenkin hänen uuteen, pienempään asuntoonsa liian iso, joten hän tarjosi sitä meille. En jostain syystä heti kehdannut intoutua kopasta, mutta muutaman päivän päästä asia tuli uudestaan esille ja laatikko kannettiin olohuoneen takan viereen.

Siinä se nyt on paikallaan. Hauskalla tavalla palannut kotiin, vaikka tuskin sitä vastaavaan tarkoitukseen ennen on käytetty. Mitähän siinä on kuljetettu? Pohjassa on pyöreitä jälkiä, eli jotain pyöreää emalista? Vai sittenkin maalipurkkeja?

Näiden lisäksi vintistä otettiin talteen ihan pikkuisia "aarteita", kuten tyhjiä mustepulloja, peltinen polkupyörän öljupullo, joitakin lehtiä, muutama vanha raha ja vanhoja julisteita.

Joulua meillä on muuten jo pieni ripaus, vaikka jostain syystä joulufiilis antaa vielä odottaa itseään. Ehdotin Teemulle, että hankittaisiin tänä vuonna vain "kestäviä" lahjoja. Joko aineettomia, käytettyjä tai muuten ekologisia. Ja määrä ainakin voisi olla maltillinen.. Kuinkahan tämän pyrkimyksen kanssa käy?

Kuvat kansioon

Olen ehkä jo maininnutkin, että häissämme oli loistavat kuvaajat, Johnny ja Liisi Perkka. Saimme kuvat jo yli kuukausi sitten, mutta sitkeästi projekti on edelleen levällään olohuoneen pöydällä. Olen koonnut läheisimmille (vanhemmat ja isovanhemmat) kuvakansiot muistoksi päivästä. Kaasot, bestmanit ja seremoniamestari saavat valmiina tilatut kuvakirjat. Niiden kanssa pääsi muuten aika paljon albumien askartelua helpommalla.

Kiitoskorttien aikaansaaminen aiheutti pienoisia haasteita. Olimme suunnitelleet kortit, joiden kannessa on mustavalkoinen kuva, meidän nimet ja hääpäivä ja sisällä toinen kuva sekä teksti Hääpäivämme oli unohtumaton, kiittäen ja tilaa nimmereille. No, hienot niistä tulin. Paitsi että sisäsivulla olevassa värikuvassa meidän ihot olivat aivan punaiset. Ei todellakaan kauniit. Painossa tehtiin useampia vedoksia ja väriä yritettiin korjata, mutta se ei onnistunut. Lopulta kyllästyin ramppaamiseen ja vaihdoimme kuvan tilalle pidemmän tekstin. Lisäksi värkkäsin kortteihin pienet taskut lisäkuville nyt kun sisäkuva jäi kokonaan pois. Viisainta ehkä olisi ollut vaihtaa painopaikkaa, mutta se jäi nyt tekemättä ja ihan hyvät noista noinkin tuli.

Tältä se työmaa näytti viime viikonloppuna:

Kymmenen kuvaa kesään: marraskuu

Kuukausi on vierähtänyt hurjaa vauhtia. Aurinko on hellinyt meitä edelleen lähes päivittäin. Pientä, ajoittaista pimeyden tuskaa on syksy tullessaan tuonut. Välillä meinaa väsyttää kun on pimeää mennen tullen, aamuin illoin. Onneksi siinä välissä paistaa aurinko. 

Tänään on ollut kuulas pikkupakkasen päivä. Aamulla aurinko paistoi kirkkaasti ja vielä iltapäivälläkin ajoittain, vaikka lunta on leijaillut pariin lyhyeen otteeseen keveinä hiutaleina. Aavistus valkoista jäi maahankin. 

Tätä viikkoa ovat ilahduttaneet ruusut, jotkä näin sunnutaihin mennessä ovat jo parhaan loistonsa nähneet. Iloa aiheuttavat myös orkideat, joista joku aina kukkii. Tälläkin hetkellä edellisen kukinta on loppumassa ja kahdessa muussa pulleat nuput odottavat kypsymistään. Toivottavasti lämpöä, valoa ja kosteutta on sopivasti nuppujen aukeamiselle.

Ps. Mahtavaa on se, että viikonlopun aikana remppahienosäädöt ovat edenneet kohtalaisesti. Saunaan asennettiin loput valot, ilmastointiventtiilit ovat paikoillaan ja saunan ikkuna- ja ovipieliä on viimeistely. Siis Teemu on. Omalla asialistalla oli kiitoskorttiasioita ja vähän remppahommia. Ei edennyt yhtään niin hyvin, mutta vähän sentään nekin. Eilen käytiin myös hankinnoilla, niistä myöhemmin.

"Saan vihdoinkin häävalssiin rakkaani johtaa, nyt meillä on häät"

Vihkimisen jälkeen oli aika juhlia!

Murehdimme etukäteen kovasti, tuleeko vieraille kohtuuttoman pitkä odotteluaika juhlapaikalla, kun pistäydymme itse matkalla viettämässä hetken työkavereiden kanssa kotona. Ratkaisu oli kuitenkin ainoa jotenkin järkevä mahdollisuus, kun halusin töissä rakkaaksi tulleet ihmiset mukaan päiväämme ja toisaalta juhlapaikalla tila oli kovin rajallinen.

Odottelun ajankuluksi järjestimme muille vieraille mansikkamehu-lohileipä -välipalan ja rupattelun ohella tutustuttavaksi pöytiin oli jaettu kotikutoinen häälehti. Kuvien ja kommentien perusteella lehteen tutustuttiin perusteellisesti ja se täytti tehtävänsä. Kiva niin!

Loppujen lopuksi aika ei ehtinytkään käydä lainkaan pitkäksi. Sitä vastoin autonkuljettajalle soitettiin ollessamme matkalla juhlapaikalle, että voisimme tehdä pienen ekstrakierroksen, jotta vieraat ehtivät löytää paikat ja nauttia välipalan ennen tuloamme. Yllätys oli iloinen ja ajelimmekin Naantalin vanhan kaupungin kautta. Väkeä oli valtavasti liikkellä ja etenimme kaduilla etanavauhtia. Ihmiset vilkuttivat ja huikkailivat onnittelujaan. Olo oli kuin kuninkaallisilla kun hienolla autolla ikkunat auki ajeltiin. Hauska yksityiskohta. Niinkuin automatka muutenkin. Rauhallinen kahdenkeskinen hetki hektisen päivän keskellä.

Vaan lopulta oli melkoisen hieno tunne päästä myös perille. Tullessa soi Myrskyluodon Maija.

Yksi häiden paras juttu oli kukat! Rakastan kukkia valtavasti ja onnistuimme löytämään pirteän iloisen, paikallisen floristin häiden kukkia suunnittelemaan ja toteuttamaan. Vietin floristin viehättävässä tuvassa tovin jos toisenkin kokonaisuutta suunnitellen. Tavoitteena oli luonnollinen ja herkkä, mutta rouhea kokonaisuus. Lopputulos miellytti kovasti!

Jos häitä olisi vietetty aiemmin kesällä, olisi kukkien keskiössä ollut ehdottomasti pioni, se on meidän molempien suosikkeja ja Teemun lapsuuden kodin puutarhassa sitäkin kasvaa paljon, samoin oman kotimme pihalla. Vaan elokuun lopussa oli tyydyttävä saatavilla oleviin kukkiin.  Kokonaisuus kiedottiin näyttävien syyshortensioiden ympärille (joita niitäkin oli saatavilla paljon) ja täydennettiin punasävyisillä eustomilla, valkoisilla daalioilla, herkillä harsokukilla, tertturuusuilla ja vadelmanoksilla sekä ripauksella viljoja ja osmankäämin lehtiä. Yksityiskohtana morsiuskimpussa, kampauksessa ja Teemun (ensimmäisessä) vieheessä oli orkideaa. Kukkakavalkadia täydennettiin mummin puutarhasta kerätyillä liljoilla, gladioluksilla ja pienillä liloilla kukilla, joiden nimeä en muista.

Alla olevassa kuvassa sormukset on pujotettu hauskasti gladioluksen nuppuihin. Vasemmalla vuoden vanhat kihlat, oikealla vihkisormukset. Saimme Teemun mummilta kihlajaislahjaksi vanhat sormukset. Olimme kuitenkin jo ennättäneet silloin kihlat hankkia, joten oli selvää, että näistä tulisi vihkisormukset. Teemun sormeen sain pujottaa vuodelta 1917 olevan isoukkinsa vanhan vihkisormuksen ja minä puolestani pääsin osaksi sukua Teemun mummin vuodelta -51 peräisin olevan kihlasormuksen myötä. Rakkaat rinkulat!

Juhlan alkajaisiksi heti maljojen noston ja seremoniamestarin pienen puheenvuoron jälkeen pääsimme syömään! Menu oli riista- ja kalapainotteinen. Riista Teemun harrastuksen myötä ja kala siksi että sitä rakastan. Melkein kaikissa muodoissaan. Pisteenä ii:n päällä pöydästä löytyi myös mätiä ja smetanaa. (mätiäkin mää rrrrakastan!).

Viinit tuli valittua aikanaan vähän vahingossa. Paikallisessa ravintolassa sattui olemaan reilu vuosi sitten (ehkä vieläkin) talon viininä samaa argentiinalaista viiniä, jota olin vastikään kohtuu hintaan Tallinasta ostanut. Viini olikin erinomaisen hyvää ja niin oli juhlaviinivalinta sinetöity. (Condor Peak Malbec ja Condor Peak Sauvignon Blanc)

Hääkakkuun ei kohdistunut kummempia intohimoja, joten kakuksi valikoitui varsin perinteinen vadelmakakku. Intohimoisesti tosin suhtaudun vadelmiin. Ihania ovat! Vieraille taisimme aiheuttaa pienoisen pettymyksen, kun jätimme kakkua leikatessa polkaisematta. Tästä oli puhuttu etukäteen, kun kumpikaan ei kyseisestä perinteiseestä erityisemmin pidä. 95-vuotias, mutta ajatuksiltaan ja arvoiltaan moderni Kyllikki-mummi tätä elettä kyllä arvosti kovin ja monesti kiittelee vieläkin.

Häävalssina tanssimme Tapio Rautavaaran Häävalssin. Se tuntui satojen kuuntelujen ja soittokeikoilla soitettujen valssien jälkeen raikkaimmalta ja sopivimmalta. Mukava oli tanssiakin. Häävalssin lisäksi viihdyimme tanssilattialla muutenkin vallan mainiosti. Olihan lauteilla mahdollisimman hyvä bändi.

Lattian lisäksi pistäydyimme myös lavalla. Olen viettänyt nuoruuteni viikonloppuja kymmenen vuoden ajan tanssilavoilla ja juhlissa paikallisen tanssiyhtyeemme mukana. Pillit pakkasimme pussiin jo viisi vuotta sitten, mutta onneksi muu porukka jaksoi virkistää muistia ja palata lavalle ainakin sen kerran, häitämme varten.

Parin valssin verran kävin minäkin lavalla fiilistelemässä ja tunnustettava on, että kyllä tätäkin kirjoittaessa noiden vuosien muistot saavat hymyn nousemaan kasvoille. En tosin varmana enää nykyään jaksaisi valvoa niin myöhään kuin illat silloin keikkojen takia venyivät! Bändiläiset olivat koonnet kymmenen vuoden muistot hauskaksi kuvakirjaksi, jonka toivat lahjaksi. Oikea aarre sekin!

Morsiamen ryöstön jälkeen päästiin (jouduttiin) lavalle myös yhdessä. Lauloimme bändin säestämänä Hurriganesin kappaleen I Will Stay. 

Iltaan mahtui monta upeaa puhetta, hauskoja ohjelmanumeroita, tanssia, naurua, lyhyitä jutusteluja vieraiden kanssa, muutama lasillinen shampanjaa, iloa ja rakkautta. Puheista tai ihanista vieraista en tähän kuvia laita, jottei kukaan joutuisi tahtomattaan "eetteriin". Paitsi että seuraavassa kimpunheittokuvassa ehkä on vähän tunnistettavia tyttöjä. Reklamoikaahan, jos siltä tuntuu.

Illan loppupuolella heitettiin perinteisesti kimppu ja sukkanauha. Heittokimppuni oli fortuna-kimppu, eli kimppu hajosi heitettäessä neljäksi pienemmäksi kimpuksi. Yksi kimpun saaneista on jo häiden jälkeen päässyt vastaamaan kosintaan myöntävästi. Seuraavia uutisia odotellessa!

Bändi jaksoi soittaa ilahduttavan pitkään, mutta jonkin verran viihdytettävää riitti myös loppuillaksi varatulle DJ:lle. DJ oli "tuunannut" meille nimikkobiisin Jonna Tervomaan Minttu sekä Ville -kappaleesta. Huippuylläri!

Olipa se vaan ihana päivä!
Kiitos kaikille mukana olleille tai mukana eläneille!

Kuvat Johnny Perkka photography
ei saa kopioida

"Ihmislapset alttarilla vierekkäin, mies ja vaimo ovat tästä eteenpäin"

Vihkikirkoksi valikoitui aika vähällä pohdinnalla nykyinen kotikirkkomme, Turun Mikaelinkirkko. Kirkko on sisältä kaunis, ulkoa komea ja urut ovat huippuluokkaa. Olemme molemmat kotoisin rauhallisista maalaispitäjistä ja suositun kirkon kesälauantain vihkiruuhka hiukan jo varausvaiheessa mietitytti. Satuimme itse näkemään edellisen ja meitä seuraavan parin hääautot ja jonkin verran vieraitakin. Hiukan hassuahan se oli, muttei silti liian. Onnessamme vilkuttelimme heillekin ja otimme vastaan onnentoivotukset. Ehkä kuitenkin suosittelisin suosituillekin kirkoille tunnin väliä vihkiajoissa. Tänä kesänä ainakin Turussa aikojen väli oli vain 45 minuuttia ja mukavampi voisi olla, jos edelliset ehtisivät jaloista pois ennen seuraavan seremonian alkua.

Kirkon sisällä tunnelma onneksi oli ihanan rauhallinen. Pappi puhui hyvin, muistimme sanoa tahtomisen lisäksi pidemmät vihkivalat, emme meinanneet malttaa olla katsomatta toisiimme, tuntui kotoisalta ja hyvältä.

Siellä sitä ollaan. Ja ihmeellisen kaunis kirkko.

Kirkossa sukulaismies lauloi upeasti Enkelin rukouksen, jonka sanoista lainasin otsikon tälle kirjoitukselle. Viimeistään tässä vaiheessa alkoivat nenäliinapaketit kirkkosalissa rapista. 

 Maailman tuulet, puhaltakaa vain. Meitä on nyt kaksi, yhdessä.

Hurraa-huutoja ja rukiinjyviä

Päivän täydellisin menopeli oli Cadillac Coupé de Ville vuodelta 1955.
Rakastuin ja aloin lähestulkoon haaveilla harrastusautosta. Onneksi joku kertoi, että saattaisi tulla aika kalliiksi moinen harrastus.

Tässä ollaan jo kotieteisessä, valmiina vastaanottamaan ensimmäisiä juhlavieraita.

Kuvat Johnny Perkka Photography

ei saa kopioida

It's a little bit funny this feeling inside..

Olen uppoutunut viime viikonloppuna ja tämän viikon arki-iltoina kuvien myötä hääpäivämme tunnelmiin yhä uudestaan ja uudestaan. Ihanaa! Puuha sopii mitä parhaiten pimeisiin, tuulisiin marraskuun iltoihin. Tässä kirjoituksessa pieni katsaus päivämme alkuun.

Häitä edeltävä ilta oli venynyt pitkälle. Hääauton sydäntä taidettiin värkätä joskus kymmenen tienoilla ja mies bestmaneineen kävi viemässä opastekyltit tien varrelle vielä sen jälkeen. Samalla reissulla pojat hakivat floristilta vastavalmistuneet kimput ja vieheet. Mieletöntä palvelua muuten, palvella yömyöhään liikkuvia asiakkaita!

Torstai-iltana olimme keränneet miehen kotitilalta pakettiautokuormallisen syyshortensiota. Kukkia oli arvioilta pari sataa. Se muuten on yhteen (isoonkin) autoon aika paljon. Niin vain floristin ja kaason käsissä valtavasta kukkamäärästä syntyi kauniita, rouheita asetelmia juhlapaikalle. Häitä edeltävään päivään taisi itseasiassa mahtua yhtä ja toista muutakin. Leppoisan aamun ja uneliaan illan välille.

Hääpäivämme valkeni aurinkoisena, lämpimänä ja kauniina. Olimme vanhoista perinteistä huolimatta päätyneet käytännöllisen mukavaan vaihtoehtoon ja nukuimme häitä edeltävän yön yhdessä, kotona. Oli ihana herätä aamulla ihan rauhassa omissa ympyröissä. Muistan aamulla tassutelleeni ympäri kotia hykerrellen, fiilistellen ja ihmetellen. Lehteäkin ehdin selata.

Aamun aloitimme yhteisellä piccolo-shampanjalla, jonka jälkeen Teemu sai jatkaa uniaan ja minulle saapui kyyti kohti kaunistautumista. Jännitystä ei tuntunut ilmassa juuri lainkaan. Olo oli tyyni, leppoisa ja onnellinen. Niinkuin vain hyvin nukutun yön jälkeen elämän [tähän asti] tärkeimpänä aamuna voi. Kaikki tuntui olevan järjestyksessä ja onnistuin jotenkin ihmeen kaupalla käsittämään, että mikä vielä siinä vaiheessa oli tekemättä, ei voinut olla olennaisen tärkeää päivän onnistumisen kannalta. Hölläsin otetta ohjaksista ja keskityin nauttimiseen. Se kannatti.

Kampaajalla oli leppoisa tunnelma. Kuohuvat maisteltiin jo kotona, joten seuraavana vuorossa oli berokka ja maitokahvi. 

Kampaus muotoutui pikkuhiljaa ja seremoniamestari-sisko taisi hioa päivän juoksutusta vuoroa odotellessaan.

Seuraavana "face-lift" osaavissa käsissä.

Näillä jaksoin jammailla yöhön asti, vaikka varakenkiä oli mukana useammat parit.

Mekko päälle ja menoks? 

Miehillä vaiheita oli vähän vähemmän.

Koska olimme kutsuneet työporukkani todistamaan vihkimistä kirkkoon ja sen jälkeen kahvikutsuille kotiimme, lähdimme heti valmistautumisten jälkeen potrettikuvaukseen. Kuvien fiiliksessä on mielestäni aistittavissa vihkimistä edeltänyt herkkä tunnelma ja avoimempi riemu tallentui kuviin vasta myöhemmin päivällä.

Saimme viettää kauniin ja pehmoisen keskipäivän kuvauksissa. Miljöö oli mieletön, tunnelma leppoisa ja tulimme tavallaan toisillemme "tutuiksi" myös juhlatamineissa, joten kirkossa pystyimme nauttimaan joka hetkestä vapautuneesti ja rennosti.

Kotikutoinen "First look" omassa olohuoneessa.

Taustalla kirkkahasti kimmeltää ulappa Airiston.
Illan juhlaa muuten vietettiin samaisen Airiston toisella rannalla.

Kuvat Johnny Perkka Photography
ei saa kopioda