Turun katveessa, maaseudulla kasvaneena, olen tottunut suhtautumaan Helsinkiin etäisellä nuivuudella, yleistävän negatiivisella ennakkoluuloisuudella. Helsinki on näyttäytynyt kylmänä, kasvottomana kaupunkina, jossa ihmiset ovat kiireisiä ja yöt vaarallisia.
Ystävä totesi taannoin, että mihin tahansa voisi muuttaa, muttei ikinä Helsinkiin. Ja ihmetteli samalla, miksi ihmeessä annoin periksi ja muutin. Eikö kaduta, hän kysyi. Kommentti tuntui hassulta ja kapeakatseiselta, mutta tunnistin ajatuksesta omankin ääneni. Olen varmasti joskus sanonut samoin.
Keväällä, ennen muuttoa, olin kyllästynyt Helsingin ja Tampereen välillä sahaaviin juniin, aikaisiin aamuihin ja jatkuvasti pakattuna olleisiin nyssäköihin. Muutto oli helpotus, vaikka kesäinen Tampere oli haikea jättää, enkä oikeastaan edes halunnut Helsinkiin. Muutto oli järkiratkaisu, enkä haluamista edes erityisemmin miettinyt, saati periksiantamista.
Ensimmäisenä iltana Helsingissä etsin reitin kotoa rautatientorille ja Keskustan eurovaalivalvojaisiin. Oli kotoisan mukava löytää joukoittain maakuntien väkeä Helsingin sydämestä. En ollut yksin. Tuntui hyvältä olla Helsingissä. Oma tilanteeni tuntui vaalituloseen verrattavalta. Tilanne ei ollut toivottu (asuinhan Helsingissä), mutta kuitenkin kelvollinen. Torjuntavoitoksiko sitä sanotaan?
Nyt, puolen vuoden jälkeen Helsinki tuntuu Merihaassa puhaltavista hyisen kylmistä tuulista huolimatta lämpimältä, tavalliselta kaupungilta, joka voi yhtä hyvin olla koti. Edelleenkään en tunne kaupungista kuin postimerkin kokoisen palan, ihmisiä kourallisen. Perusvire on kuitenkin positiivinen ja olen oivaltanut, että Helsinki on tavallinen kaupunki siinä missä mikä tahansa muukin. Helsinki saa olla yhtä keskeneräinen kuin kaikki muutkin. Helsinkiä ei ole pakko rakastaa tai vihata. Helsingin ei tarvitse olla joko tai. Koen olevani Helsingissä vain käymässä, mutta silti se on kiva ja viihdyn täällä.
Helsinki ei ehkä ole muuttanut minua, mutta ainakin se on muuttanut suhtautumistani ennakkoasenteisiin.