Tämän vuoden syksy on ollut erinomainen osoitus siitä, kuinka uudesta intoiluun usein liittyy myös taakse jättämistä. Haikeutta ja luopumista.
Olemme kaivanneet jo pidemmän aikaa puutalokodistamme maaseudun rauhaan ja väljemmille vesille. Turun Pohjolan kaupunginosa, jossa kotimme sijaitsee, on kyllä kaupunki-mittakaavassa mukavan kylämäinen ja rauhallinen.
Omissa "puutalounelmissani" on siintänyt vanha hirsirunkoinen talo, jota voisimme tarvittaessa kunnostaa hengittävillä materiaaleilla, perinnemenetelmillä ja raikkailla värisävyillä. Toimivia kakluuneja talossa olisi useampia, suloisia ikkunoita ja kaunis kuisti. Talo sijaitsisi isolla puutarhamaisella paikalla ja pihassa olisi omenapuita, syreenejä ja tilaa uusillekin istutuksille.
Maisemat olisivat avarat siten, että niin auringonnousua kuin -laskuakin mahtuisi ihailemaan. Talon ympärillä saisi olla hiukan tarpeettomiakin rakennuksia, joille keksisimme käyttötarkoituksia. . Maisemat olisivat avarat ja silti pihassa olisi tilaa lasten leikkiä ja äidin tehdä istutuksia. Unelmieni kodin piha rajoittuisi joltakin laidaltaan mereen. Olen haaveillut kodin ja mökin yhdistämisestä. Siitä, että kodin ikkunasta saisi seurata kesäauringon kimmellystä aalloilla. Teekupposen kanssa nojatuoliin käpertyessä voisi kuunnella syysmyrskyn pauhua merenselältä. Ja siitä, ettei merenkaipuunsa toteuttamiseksi tarvitsisi pakaaseja pakata ja purkaa. Purkaa ja pakata.
Mieskin on haaveillut paluusta maaseudulle. Siitä, että koti olisi lähellä harrastuksia ja että kotona olisi tilaa puuhailla puutöitä. Siitä, että omaa metsää voisi hoitaa kunnolla, puutarhatöihin olisi aikaa ja että auton saisi talliin. Siitä, että lapsi oppisi vuodenkierron luontoa seuraamalla ja voisi tehdä yhdessä kalastusretkiä. Loppukesästä ravustaa.
Miehen lapsuuden kesät sujuivat isänsä työn vuoksi Örön linnakesaarella kaukana ulkomerellä. Kesäpäiviin kuului kuumia kallioita, onkimista, veneretkiä ja auringonpaistetta. Samantapaisia kokemuksia hän toivoisi pienelle pojallemme. Sitten joskus.
Erilaisia vaihtoehtoja olemme tutkailleet ja tuumailleet. Pohdintojen edetessä mukaan kuvaan tuli myös miehen lapsuudenkoti. Ikivanha Rustholli kauniilla paikalla Paimionjokilaaksossa. Talo oli jäänyt viime vuosina huonolle hoidolle ja sen tulevaisuus arvellutti. Päällisin puolin talo ei juurikaan omia unelmiani vastannut, olihan viimeisin, radikaali remontti toteutettu 1960-luvulla. Siltä talo myös näyttää.
Keskustelujen ja tilanteen edetessä aloin kuitenkin kallistua sille kannalle, ettei vaihtoehto sittenkään olisi täysin poissuljettu. 60-luvun remontti oli vielä tehty ilman muovia, eikä vanhaa hirsikehikkoa ilmeisesti ollut ikkuna-aukkojen suurentamista lukuunottamatta suuresti runneltu remontin yhteydessä. Paikasta olen pitänyt aina ja taloa ympäröi kaunis puutarha, jossa olisi vielä tilaa toteuttaa omiakin haaveita.
Neuvottelujen ja sopimusten jälkeen talo siirtyi kokonaan mieheni omistukseen syyskuussa. Nyt odotamme lainhuudon valmistumista, jotta voimme tehdä vielä perheen sisäiset kaupat tilasta.
Nyt asiassa on edetty niin, että olemme saaneet ennallistaville muutostöille rakennusluvan, teemme tarkempia suunnitelmia arkkitehdin, rakennesuunnittelijan ja hanketta vetävän vastaavan mestarin kanssa. Mietimme tulevaa lämmitysratkaisua, pyydämme tarjouksia niin katon kuin ikkunoidenkin osalta. Samalla laitoimme ihanan Turun kotimme myyntiin ja toivomme, että kodille, jossa olemme viihtyneet erinomaisen hyvin, löytyisi uudet onnelliset asukkaat.
Kuten olen tehnyt aiemminkin, muutan tämän blogin luonnetta vastaamaan uutta tilannetta. Nimikin taitaa muuttua.
Ensin kuitenkin teen kuvapostauksen muodossa kunniaa nykyiselle kodillemme, joka on jo riisuttu esittelykuntoon.
Matka on vasta alussa.
