Helsinki on my mind

Turun katveessa, maaseudulla kasvaneena, olen tottunut suhtautumaan Helsinkiin etäisellä nuivuudella, yleistävän negatiivisella ennakkoluuloisuudella. Helsinki on näyttäytynyt kylmänä, kasvottomana kaupunkina, jossa ihmiset ovat kiireisiä ja yöt vaarallisia.

Ystävä totesi taannoin, että mihin tahansa voisi muuttaa, muttei ikinä Helsinkiin. Ja ihmetteli samalla, miksi ihmeessä annoin periksi ja muutin. Eikö kaduta, hän kysyi. Kommentti tuntui hassulta ja kapeakatseiselta, mutta tunnistin ajatuksesta omankin ääneni. Olen varmasti joskus sanonut samoin.

Keväällä, ennen muuttoa, olin kyllästynyt Helsingin ja Tampereen välillä sahaaviin juniin, aikaisiin aamuihin ja jatkuvasti pakattuna olleisiin nyssäköihin. Muutto oli helpotus, vaikka kesäinen Tampere oli haikea jättää, enkä oikeastaan edes halunnut Helsinkiin. Muutto oli järkiratkaisu, enkä haluamista edes erityisemmin miettinyt, saati periksiantamista.

Ensimmäisenä iltana Helsingissä etsin reitin kotoa rautatientorille ja Keskustan eurovaalivalvojaisiin. Oli kotoisan mukava löytää joukoittain maakuntien väkeä Helsingin sydämestä. En ollut yksin. Tuntui hyvältä olla Helsingissä. Oma tilanteeni tuntui vaalituloseen verrattavalta. Tilanne ei ollut toivottu (asuinhan Helsingissä), mutta kuitenkin kelvollinen. Torjuntavoitoksiko sitä sanotaan?

Nyt, puolen vuoden jälkeen Helsinki tuntuu Merihaassa puhaltavista hyisen kylmistä tuulista huolimatta lämpimältä, tavalliselta kaupungilta, joka voi yhtä hyvin olla koti. Edelleenkään en tunne kaupungista kuin postimerkin kokoisen palan, ihmisiä kourallisen. Perusvire on kuitenkin positiivinen ja olen oivaltanut, että Helsinki on tavallinen kaupunki siinä missä mikä tahansa muukin. Helsinki saa olla yhtä keskeneräinen kuin kaikki muutkin. Helsinkiä ei ole pakko rakastaa tai vihata. Helsingin ei tarvitse olla joko tai. Koen olevani Helsingissä vain käymässä, mutta silti se on kiva ja viihdyn täällä.

Helsinki ei ehkä ole muuttanut minua, mutta ainakin se on muuttanut suhtautumistani ennakkoasenteisiin.

Yliopistolakiuudistus kiinnostaa ja kuohuttaa -vihdoinkin

Viime aikoina yliopistolakiasiaa on tarjoiltu vähän joka tuutista. Toki on oma valinta kuunnella eduskunnan kyselytuntia, kuulua koulutuspoliittisille sähköpostilistoille, lukea lehtiä tai katsoa uutisia, mutta oman arkipäiväni medioissa aihe on ollut pinnalla. Lakiesitystä on valmisteltu pitkään ja kokonaisuudistustyö sai alkunsa jo vuonna 2005. Yleinen kiinnostus tuntuu heränneen vasta nyt, kun vaikutusmahdollisuudet ovat jo melko vähäiset.

Lakiuudistuksen äänekäs vastustaminen on saanut paljon mediahuomiota. Toisaalta on tärkeää, että epäkohtia nostetaan esille, mutta samalla olisi hyvä muistaa, että tälläkin asialla on kääntöpuolensa: yleistykset kaikkien opiskelijoiden vastarinnasta ovat pöyristyttävää puppua. Monia opiskelijoita asia tuskin liiemmin kiinnostaa, joten he eivät ole mielipidettään muodostaneet saati ilmaisseet, monet kokevat tietävänsä asiasta turhan vähän ollakseen selkeästi puolesta tai vastaan, monet vastustavat uudistusta ja monet myös kannattavat. Edes ylioppilaskunnat eivät ole yksimielisiä ja yhteisessä rintamassa lakiuudistusta vastutamassa, vaan opiskelijoiden virallinenkin ääni soi useammassa oktaavissa.

Uudistuksen taustat ovat perusteltuja sekä yliopistojen ja yhteiskunnan tarpeista lähteviä. Lakiluonnos oli viime syksynä laajalla lausuntokierroksella asianomaisten keskuudessa ja aiheesta on matkan varrella keskusteltu varmasti lukuisissa yhteyksissä virallisesti ja epävirallisesti. Merkittävänä uhkanakin koettu yliopistoyhteisön ulkopuolelta valittavien hallituksen jäsenten lukumäärän lisääntyminen voidaan nähdä aitona ja todellisena mahdollisuutena kehittää yliopistoja ja niiden yhteyttä yhteiskuntaan.

Toisaalta on kyseenalaista miten hyvin lausuntokierroksella annetut lausunnot on huomioitu tuoreimmassa lakiluonnoksessa, olisiko lakia pitänyt sittenkin valmistella perusteellisemmin ja avoimemmin? Asettavatko hallituksen ulkopuoliset edustajat tai yksityinen rahoitus tutkimuksen puolueettomuuden kyseenalaiseksi? Kuinka tämä toimii muualla maailmassa? Ymmätyääkseni esimerkiksi Yhdysvalloissa yliopistot pyörivät suurilla yksityisen sektorin rahoitussummilla, mutta siitä huolimatta meilläkin uskotaan näissä yliopistoissa tehtyyn tutkimukseen ja esim. opetuksen perustana käytetään paljon merentakaisia tutkimuksia ja teoksia.

Kaksijakoista, mutta heikosti positiivista.

Kerttuilua..

Tukiverkosto ja olohuone nuorille, alkiolaiset arvot allekirjoittaville naisille. Nyt se on totta, Kerttu-verkosto perustettiin lauantaina viidenkymmenen vetovoimasen naisen soutaessa yhteen suuntaan. Alkusysäyksen Kerttu sai marraskuussa Keskustanuorten liittokokouksessa käydyistä keskusteluista. Näyttöjä naisten hankalasta asemasta yhteiskunnassa on vaikka miten, mutta tämän porukan osalta kaikki konkretisoitui syksyiseen liittohallitusvaaliin.

Kerttu itsessään on loistava osoitus siitä, mitä voi saada aikaiseksi, kun tahtoa ja intoa riittää. Ensiajatuksesta ei ole kulunut vielä kolmea kuukautta ja toiminta on jo pyörähtänyt täysillä käyntiin. Kertulla on sisältö ja tarkoitus, asiaan uskovia jäseniä, tukijoita kohderyhmän ulkopuolelta, reipas retrohenkinen ilme, toimivat nettisivut ja hallitus joka vastaa siitä että palikat löytävät paikkansa ja pyörät pyörivät oikeaan suuntaan.

Kertun suunnitteluporukassa oli alusta alkaen ainutlaatuista yhteistyöhenkeä, intoa ja uskoa asian tärkeyteen. Perustamiskokousta edeltävänä yönä äänestyslippyjä leikatessa tunnelmassa tuntui ripaus haikeutta ja pelkoa siitä, saadaanko innostus ja ajatus välitettyä eteenpäin. Huoli osoittautui turhaksi, sillä Kerttu tuli todeksi ja kasvaa merkittäväksi juuri niiden naisten kautta, jotka sen kokevat omakseen, Kertut tekevät Kertun.

Kertun toiminta-ajatuksena on se, että me, nuoret naiset, toimimme toinen toistemme tukena erilaisien haasteiden edessä. Kertussa uskotaan rohkeuteen, intoon ja yhteistyöhön. Uskon Kerttuun ja sen ideaan. Uskon myös Tanja Karpelan esittämään väitteeseen siitä, että suurin este naisen etenemiselle on nainen itse. Uskallanko? Olenko tarpeksi rohkea? pystynkö minä, jaksanko minä? jaksaako perheeni? -ovat kysymyksiä joita nainen haasteiden edessä esittää itselleen. Vastaukset ratkaisevat tarttuuko haasteeseen vai perääntyykö.

Tuetaan toisiamme tekemään rohkeita valintoja ja ottamaan haasteita vastaan, ollaan Kerttuja!